Mietin pitkään, että miten tän asian blogissa esittäisin, vai jättäisinkö pois kokonaan, ja mua jännittää hirveesti postata tämä. Ihmiset kuitenkin saattavat nähdä mut hieman eri valossa tän tiedon jälkeen, mutta eihän se välttämättä huono asia ole. En muutenkaan halua esittää blogissa muuta kuin olen. Monesta blogista saa sellaisen käsityksen että bloggaaja viettää täydellistä elämää ja on aina ihanan iloinen ja positiivinen, ja viisasta ollakin jakamatta jokaista vastoinkäymistä ja yksityiselämän käännekohtaa varsinkaan suurelle lukijakunnalle. Aattelin kuitenkin tän kerran selventää elämäntilannettani hieman.
Mulle määrättiin lääkitys kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön elokuun alussa. Asia ei tullut mulle mitenkään yllätyksenä, järkytyksenä tai pettymyksenä, koska olin kerennyt sulatella diagnoosia jo joulukuusta 2011. Silloin en kuitenkaan halunnut hyväksyä sitä, ja kieltäydyin ottamasta määrättyjä lääkkeitä vastaan. Entä jos lääkäri oli väärässä eikä mulla ollutkaan mitään sairautta? Mitä tapahtuisi jos söisin lääkkeitä turhaan? Juoksin paniikissa pois vastaanotolta ja elämä jatkui sekavissa merkeissä. Toimin ihmissuhteissa kuin pikkulapsi, seurustelukumppani saattoi vaihtua lennosta, alkoholinkäyttö riistäytyi käsistä, tipuin koulussa pahasti kärryiltä enkä saanut otetta oikein mistään. Sain osakseni paljon vihaa, pilkkaa ja naurua. En tietysti ymmärtänyt, että miksi. Aluksi ihmeteltiin, miten ennen ikäistään kypsemmältä vaikuttanut kympin oppilas alkoi käyttäytyä aivan entistä päinvastaisella tavalla. Sitten alkoi liikkua huhuja, että olisin seonnut huumeiden takia. Välillä masennuin vihapuheista, ilkeistä juoruista ja halveksuvista katseista. Se ei kuitenkaan menoani hillinnyt, sillä olihan alkoholi keksitty.
Kaikki riistäytyi käsistä lopullisesti tän vuoden puolella. Siitä en aatellu tän yksityiskohtasemmin kertoa, mut pointti on siis se, että tajusin hakea apua. Nyt mulla on käytössä Lamotrigin, mielialan tasaaja, joka tällä viikolla nostetaan lopulliseen 100 milligramman annokseen, sekä Ketipinor, joka kuuluu antipsykoottisten lääkkeiden ryhmään. Sitä otan 50 milligrammaa niin kauan kun saan nukuttua hyvin kyseisellä annoksella.
Lääkityksen vuoksi en käytä enää ollenkaan alkoholia. En ole varma onko lääkkeiden kanssa juomisella päihdyttävää vaikutusta, mutta se on elimistön kannalta todella vaarallista. Lääkkeet itsessään käyvät maksan päälle niin paljon. Tietenkin voisin jättää lääkkeet ottamatta ja juoda, mutta mieluummin pidän itsestäni huolta. Juomattomuudesta ei ole kenellekään mitään haittaa, etenkään psyykkisesti sairaalle ihmiselle. Jos haluaa maun tai seuran vuoksi muutaman ottaa eikä tavoittele humalaa, niin alkoholittomat kaljat ja siiderit löytyy useimmilta baaritiskeiltä ja juomaosastoilta :)
Aluksi ajattelin, että juomattomuuteni vaikuttaisi sosiaaliseen elämääni negatiivisesti. Useimmat ystävistäni kuitenkin alkoholia käyttävät ja käyvät paljon ulkona. Olin varma, ettei mua kutsuttaisi enää mukaan illanviettoon ja viikonloput menisivät kotona istuessa, koska en juo enkä jaksa valvoa myöhään. Olen kuitenkin todella kiitollinen ystävistäni, ketkä hyväksyvät mut tällaisena kun olen, arvostavat, tukevat ja ottavat mut ihan samalla tavalla huomioon kuin ennenkin
♥ Ei ole tarvinnut tuntea, että poikkean nyt jotenkin muista tän sairauden takia. Päin vastoin. Lääkkeiden vaikutuksen myötä
en enää tunne, että olisin erilainen muiden joukossa, että olisin se, kenessä on
jotain vikaa.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö ei tarkoita sitä, että ihminen on koko ajan "ihan sekaisin". Kuten mitä tahansa sairautta, niin kaksisuuntaistakin on eri asteista. Toisen mieliala voi vaihdella masentuneisuuden ja hypomanian välillä. Toinen puolestaan voi kärsiä vakavan itsetuhoisuuden ja psykoottisen manian vuorottelusta, jolloin on osastohoito paikallaan. Taudin monimuotoisuuden vuoksi se onkin niin vaikea tunnistaa, ja sitä hoidetaan usein virheellisesti masennuksena, sillä tavallisesti potilas hakeutuu hoitoon masennusjakson aikana ja maniavaiheessa tuntee olevansa elämänsä kunnossa. Näin toimin itsekin alussa: Ajattelin kärsiväni kausiluontoisesta masennuksesta. Ilmoitin lopettavani hoitosuhteen aina muutaman kuukauden päästä, kun mieliala yhtäkkiä kohosikin euforisiin lukemiin. Kohta taas tunsinkin tarvitsevani apua.
Syy, miksi blogi hiljentyi heti alkuun on, että arkeni koostuu pääasiassa normaalin elämän opettelusta näin suoraan sanottuna. Tää sairaus on sotkenut mun koulunkäynnin niin pahasti, että aloitan kuun vaihteessa aikuislukion eli etälukion puolella. Varsinaisia koulupäiviä mulla tulee silloin olemaan vain yhtenä iltana viikossa, loppuaika on itsenäistä opiskelua. Valmistumisenikin aikaistuu vuodella tai puolikkaalla, eli ei tarvitsekaan lukiossa ihan sitä neljää vuotta istua. Näin loppuun haluan vielä sanoa, ettei tän blogin tarkoitus kuitenkaan ole kertoa mistään mielenterveyspotilaan kuntoutumisesta, vaikka sitä elämäni suurimmaksi osaksi tällä hetkellä on. Lääkkeisiin, terveempään tunne-elämään ja omaan itseeni tutustumista. Sitä en totisesti ole muutamaan viimeiseen vuoteen ollut.
With love, Meri
