Ketipinor, unet ja brun chocolat foncé

Nyt kun ei oo enää aikaisia kouluaamuja häiritsemässä mun unia niin totta kai jokin vielä inhottavampi riesa astuu kuvioihin: Painajaiset. Ihan järkyttävät sellaiset. Tiedän monien ihmisten kärsivän painajaisista stressin tai trauman takia, ja siksi mua ihmetyttää että miksi painajaiset hyökkäävät mun alitajunnasta just nyt kun mun elämä on tasapainoisempaa ja stressittömämpää kuin ikinä. Lähes kaikki lääkkeet, jopa tulehduskipu - ja allergialääkkeet aiheuttavat mulle outoja unia ennen nukkumaanmenoa otettaessa, ja monien lääkkeiden tuoteselosteissa mainitaankin asiasta. Etenkin Ketipinorin aloituksen oon alkanut näkemään tosi elävän tuntuisia unia ja muistamaan uneni paremmin. Se voi toki johtua siitä, että yöunieni laatu on parantunut huomattavasti.

Tän viikon aikana on kuitenkin tapahtunut jotain omituista. Nukahtaminen on ollut vaikeeta vaikka olisin ottanut iltalääkkeet jo kahdeksalta ja nuo kauhuelokuvanomaiset, raa'at ja väkivaltaiset painajaiset ovat tulleet mukaan kuvioihin. Ahdistaa aivan suunnattomasti mennä nukkumaan. Ketipinorin haittavaikutuksissa kyllä mainitaan oudot unet ja painajaiset, mutta ihmettelen, miksi ne olisivat alkaneet vasta kahden kuukauden kuluttua lääkityksen aloittamisesta. Oon viimeksi nostanut annosta 3 viikkoa sitten. En tiedä, onko neljän huonosti nukutun yön jälkeen vielä aihetta nostaa...
Onko kellään samanlaisia kokemuksia Ketipinoreista tai vastaavista antipsykooteista?

 

Tänään ei oikeastaan muuta tapahtunutkaan kuin että suoritin pikaisen uudistusoperaation hiuksilleni Cameleo Pro-Greenin värisävyllä 3.3 Dark chocolate brown. Tää oli ehdottomasti halvin kotivärjäykseni ikinä: Kuten pari postausta takaperin kerroin, äitini löysi Robin Hoodista kaksi pakettia viidellä eurolla. Aluksi uusi väripaketti tietysti epäilytti mua halvan hintansa ja sen vuoksi, etten ollut kyseisestä merkistä aikaisemmin kuullutkaan.

 

Lähtöpisteessä näytettiin siis tältä: Väri oli melko luonnollinen, mutta kyllä siitä tarkkaan katsottuna (ja etenkin tässä kuvassa) huomasi haalistuneisuuden. Oon viimeksi hiukseni värjännyt heinäkuussa, ja silloinkin melko huonolla menestyksellä: Garnierin Olia teki hiuksista kyllä ihanan tuntuiset, mutta väri ei tuntunut tarttuneen lähes lainkaan. Suosittelen, jos haluat _kevyesti_ sävyttävän tehohoidon hiuksillesi, mutta en värinvaihdokseen...

 

 

 

Järkyttäviä nää meikittömät kuvat haha :D Ja nyt pitkästä aikaa suoristettuani hiukset tajusin näyttäväni paljon kivemmalta kiharalla tukalla, en tajua mikä ongelma mulla on aikaisemmin ollut kiharoitani kohtaan! Kai se sitten niin on, että se luonnollinen sopii parhaiten. Vai mitä te ootte mieltä?

Mut kuitenkin, Cameleo Pro-Green oli todella riittoisaa pakkauksen pienestä koosta huolimatta johtuen varmaan sen hieman erilaisesta koostumuksesta: Kehite-emulsion ja väriaineen sekaan liuotettiin myös pieni tippa öljyä. Yksi paketti riitti juuri ja juuri, mutta laitoin varmuuden vuoksi toisenkin päähäni jotta väristä tulisi mahdollisimman tasainen. Pettynyt en ainakaan oo lopputulokseen, väristä tuli nimensä mukaan tosi suklainen vaikka kuvassa näyttääkin melkein mustalta :) Kestää taas vaan tottua näin tummaan tukkaan, tuntuu että näytän hirveän kalpealta. Ei muuta kun itseruskettavan ostoon!

With love, Meri

Minä ja kaksisuuntainen mielialahäiriö

 

Mietin pitkään, että miten tän asian blogissa esittäisin, vai jättäisinkö pois kokonaan, ja mua jännittää hirveesti postata tämä. Ihmiset kuitenkin saattavat nähdä mut hieman eri valossa tän tiedon jälkeen, mutta eihän se välttämättä huono asia ole. En muutenkaan halua esittää blogissa muuta kuin olen. Monesta blogista saa sellaisen käsityksen että bloggaaja viettää täydellistä elämää ja on aina ihanan iloinen ja positiivinen, ja viisasta ollakin jakamatta jokaista vastoinkäymistä ja yksityiselämän käännekohtaa varsinkaan suurelle lukijakunnalle. Aattelin kuitenkin tän kerran selventää elämäntilannettani hieman.

Mulle määrättiin lääkitys kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön elokuun alussa. Asia ei tullut mulle mitenkään yllätyksenä, järkytyksenä tai pettymyksenä, koska olin kerennyt sulatella diagnoosia jo joulukuusta 2011. Silloin en kuitenkaan halunnut hyväksyä sitä, ja kieltäydyin ottamasta määrättyjä lääkkeitä vastaan. Entä jos lääkäri oli väärässä eikä mulla ollutkaan mitään sairautta? Mitä tapahtuisi jos söisin lääkkeitä turhaan? Juoksin paniikissa pois vastaanotolta ja elämä jatkui sekavissa merkeissä. Toimin ihmissuhteissa kuin pikkulapsi, seurustelukumppani saattoi vaihtua lennosta, alkoholinkäyttö riistäytyi käsistä, tipuin koulussa pahasti kärryiltä enkä saanut otetta oikein mistään. Sain osakseni paljon vihaa, pilkkaa ja naurua. En tietysti ymmärtänyt, että miksi. Aluksi ihmeteltiin, miten ennen ikäistään kypsemmältä vaikuttanut kympin oppilas alkoi käyttäytyä aivan entistä päinvastaisella tavalla. Sitten alkoi liikkua huhuja, että olisin seonnut huumeiden takia. Välillä masennuin vihapuheista, ilkeistä juoruista ja halveksuvista katseista. Se ei kuitenkaan menoani hillinnyt, sillä olihan alkoholi keksitty.

 

Kaikki riistäytyi käsistä lopullisesti tän vuoden puolella. Siitä en aatellu tän yksityiskohtasemmin kertoa, mut pointti on siis se, että tajusin hakea apua. Nyt mulla on käytössä Lamotrigin, mielialan tasaaja, joka tällä viikolla nostetaan lopulliseen 100 milligramman annokseen, sekä Ketipinor, joka kuuluu antipsykoottisten lääkkeiden ryhmään. Sitä otan 50 milligrammaa niin kauan kun saan nukuttua hyvin kyseisellä annoksella.

Lääkityksen vuoksi en käytä enää ollenkaan alkoholia. En ole varma onko lääkkeiden kanssa juomisella päihdyttävää vaikutusta, mutta se on elimistön kannalta todella vaarallista. Lääkkeet itsessään käyvät maksan päälle niin paljon. Tietenkin voisin jättää lääkkeet ottamatta ja juoda, mutta mieluummin pidän itsestäni huolta. Juomattomuudesta ei ole kenellekään mitään haittaa, etenkään psyykkisesti sairaalle ihmiselle. Jos haluaa maun tai seuran vuoksi muutaman ottaa eikä tavoittele humalaa, niin alkoholittomat kaljat ja siiderit löytyy useimmilta baaritiskeiltä ja juomaosastoilta :)

Aluksi ajattelin, että juomattomuuteni vaikuttaisi sosiaaliseen elämääni negatiivisesti. Useimmat ystävistäni kuitenkin alkoholia käyttävät ja käyvät paljon ulkona. Olin varma, ettei mua kutsuttaisi enää mukaan illanviettoon ja viikonloput menisivät kotona istuessa, koska en juo enkä jaksa valvoa myöhään. Olen kuitenkin todella kiitollinen ystävistäni, ketkä hyväksyvät mut tällaisena kun olen, arvostavat, tukevat ja ottavat mut ihan samalla tavalla huomioon kuin ennenkin ♥ Ei ole tarvinnut tuntea, että poikkean nyt jotenkin muista tän sairauden takia. Päin vastoin. Lääkkeiden vaikutuksen myötä en enää tunne, että olisin erilainen muiden joukossa, että olisin se, kenessä on jotain vikaa.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö ei tarkoita sitä, että ihminen on koko ajan "ihan sekaisin". Kuten mitä tahansa sairautta, niin kaksisuuntaistakin on eri asteista. Toisen mieliala voi vaihdella masentuneisuuden ja hypomanian välillä. Toinen puolestaan voi kärsiä vakavan itsetuhoisuuden ja psykoottisen manian vuorottelusta, jolloin on osastohoito paikallaan. Taudin monimuotoisuuden vuoksi se onkin niin vaikea tunnistaa, ja sitä hoidetaan usein virheellisesti masennuksena, sillä tavallisesti potilas hakeutuu hoitoon masennusjakson aikana ja maniavaiheessa tuntee olevansa elämänsä kunnossa. Näin toimin itsekin alussa: Ajattelin kärsiväni kausiluontoisesta masennuksesta. Ilmoitin lopettavani hoitosuhteen aina muutaman kuukauden päästä, kun mieliala yhtäkkiä kohosikin euforisiin lukemiin. Kohta taas tunsinkin tarvitsevani apua.

Syy, miksi blogi hiljentyi heti alkuun on, että arkeni koostuu pääasiassa normaalin elämän opettelusta näin suoraan sanottuna. Tää sairaus on sotkenut mun koulunkäynnin niin pahasti, että aloitan kuun vaihteessa aikuislukion eli etälukion puolella. Varsinaisia koulupäiviä mulla tulee silloin olemaan vain yhtenä iltana viikossa, loppuaika on itsenäistä opiskelua. Valmistumisenikin aikaistuu vuodella tai puolikkaalla, eli ei tarvitsekaan lukiossa ihan sitä neljää vuotta istua. Näin loppuun haluan vielä sanoa, ettei tän blogin tarkoitus kuitenkaan ole kertoa mistään mielenterveyspotilaan kuntoutumisesta, vaikka sitä elämäni suurimmaksi osaksi tällä hetkellä on. Lääkkeisiin, terveempään tunne-elämään ja omaan itseeni tutustumista. Sitä en totisesti ole muutamaan viimeiseen vuoteen ollut.

With love, Meri